Krasnojarskista Irkutskiin

23.6.2014. Oli muuten itse pesemäni vaatteet kuivia aamulla...mutta asiaan.  Eilen illalla käytiin vielä Antin kanssa syömässä. Ravintola löytyi kohtuullisen läheltä ja kauniin ilman ansiosta jäimme terassille syömään. Tarjoilija oli nuori tyttö ja tuodessaan ruokalistaa pöytäämme, hän mykistyi tervehtimisen jälkeen totaalisesti. Yritimme näytellä ja piirtää mitä haluamme, mutta tarjoilija vain katsoi, ei osallistunut ollenkaan pantomiimiimme. Lopulta tilasimme summassa kohtuuhintaisen ja monta aukikirjoitussanaa sisältävän ruoan. Juomaksi tilasimme mehua. Sok -sana riitti siihen. Pöytään tuli jonkin ajan kuluttua kanafilettä omatekoisilla ranskalaisilla ja herkkusienikastikkeella. Odotus oli jännittävä, veikkasimme lehmän kieltä jne.

Blogipäivittäjän arkea Tämäkin teksti syntyy makuuasennossa sängyllä ja pientä puhelinta naputellen. Meillä on venäläinen puhelinliittymä ja siinä dataa, joten päivitykset onnistuvat melkein kaikkialta. Viimeinen yö Krasnojarskissa venähti blogia päivittäessä yöllä niin myöhäiseksi, että nukuttua sai vaan tunnin. Yleensä blogipäivitys on ollut illan viimeinen homma, ellei ole ollut myöhään venähtäviä kekkereitä tai kova väsymys. Ennen sitä on pyritty jollakin tavalla pakkaamaan kamoja aamulle valmiiksi. On se kumma miten hotellihuoneen, teltasta puhumattakaan, saa täyteen tavaraa niin pienestä määrästä, kun moottoripyörällä voi kuljettaa. Vaatteet on toinen ja elektroniikka ja videoiden kopiointi toinen huoneeseen leviävä asia. Jos videoita ei tarvitsisi varmuuskopioida, en ottaisi läppäriä edes mukaan reissulle.

Kohti Irkutskia Ystävämme olivat siis lähteneet vuorokautta aiemmin kohti Baikalin suurta saarta, Olkhonia. Meidän tarkoitus oli rutistaa kilometrejä niin paljon kuin vain saisimme aikaiseksi. Tiet olivat nopeita ja hyviä, matka taittui mukavasti ja maisemat muuttuivat mäkisimmiksi laajoista lehtipuu- ja aroalueista. Välillä tietyötä, niinkuin aina, ja välillä paljon tärisyttävää tietä, jossa kuitenkin pystyi ajamaan kohtuullisen reippaasti, kunhan muisti olla tarkkana ja hieman kierrellä pahimpia pomppuja. Puolessa välissä matkaa minulla lakkasi Gps -toimimasta, mutta 100km jälkeen se taas löysi sateliitteja. Tärinää oli niin paljon, että täytyy tarkastaa pyörän pultit ja mutterit erityisesti laukkujen osalta. Myös etumaski antoi ääntä, että jossakin on löysää, mutta se hoituu.

Päätimme jäädä teltalle yöksi. Seitsemän aikaan ajelimme jo silmäillen maisemia hyvälle telttapaikalla ja muutamaa ehdittiin käydä katsomassakin ennen kuin päädyimme sopivaan. Päätieltä lähti meidän mittapuulla ura ja ura kulki noin 100m päässä päätien suuntaisesti. Sitä pitkin kohti "viitakkoa" ja lopulta pyörät uralta metsänpuolelle parkkiin ja telttaa pystyttämään. Ihmettelimme hieman sähkölinjan näköistä puutonta kaistaletta, jossa ura kulki, mutta edes kyltit majoittumispaikan vieressä eivät meitä paljon hetkeuttaneet. Antilla oli korkkaamaton teltta, joten minä pystytin omani tottuneesti, kun Antti tarkasteli kasausohjeita. Itikat ja paarmat saivat päivittäisen veriannoksensa minulta siinäkin ajassa, riehuin ja huidoin ja kiroilin niitä, Antin lukiessa ötököistä välittämättä ohjetta. Joku sanoikin, että taisin olla makeampi tässä tapauksessa. Eikä Antin sinnikkyys loppunut siihen. Minä makasin jo 200 litran jätesäkin kokoisessa teltassani suojassa purijoilta ja Antti pyöräytti meille vielä iltapalat bemarin takalaukun päällä. Nukkumaan mentiin, kun pimeys tuli. Itse nukuin yhdeksän tuntia, Antti oli herännyt polkua pitkin aamuviideltä ohi ajaneeseen maasturiin. Minä en. Kun aamulla pakkasimme kamojamme, ajoi maasturi polkua takaisinpäin ja autosta nousi mies jonkinlaisessa uniformussa ja tiedusteli olimmeko saksalaisia. Kerroimme olevamme Suomesta ja nukkuneemme yön paikassa. Mies nyökkäsi ja poistui. Seuraavana päivänä näytimme kuvaa polulla olleesta kyltistä venäläisille ystävillemme ja he kertoivat, että olimme yöpyneet öljyputken päällä, ja alueella oli 25 metrin suoja-alue ilman tulta ja liikkumista. Varmistimme siis yhden yön öljynkulkua eurooppaan.