Ulan-Udesta Khabarovskiin

28.6.2014. Herätys junaradan vierestä teltasta. Söimme aamupalaksi puurot, jotka pyöräytimme kätevästi kaasukeittimellä moottoripyörän sivulaukun päällä. Ohiajavat junakuskit töräyttivät äänimerkin ja nostivat ikkunasta kättä. Siinä pakatessamme kulki myös "pihamme" vierestä kalamies Baikalin rantaan. Nyökkäsimme tervehdykseksi. Tänään tulisimme siirtymään kauniista maisemista ja ihmisten keskeltä korpimaisemiin.

Tiestä oli monenlaista tarinaa. Toiset sanoivat sen olevan hirveässä kunnossa ja toisista huipputietä. Olemme törmänneet eri asioissa samaan "yhtä monta mielipidettä, kuin on kertojaakin" -ilmiöön. No, kohta tien kunnon näkisimme. Ajoimme 100km Ulan Udeen ja tankkasimme pyörät. Laitoin sivulaukuissani olevaan 3,5litran säiliöön vettä, jos tarvitsisimme yöpyä teltassa niin olisi vesiongelma ratkaistu. Ulan Ude oli laaja vanhojen hirsitalojen keskittymä. Siellä täällä koreili uusia rakennuksia, mutta ainakaan meidän reitillä ei ollut kerrostaloja, niinkuin muissa jopa pienemmissäkin kaupungeissa. Päätimme jättää ruokaostokset myöhäisemmäksi ja aloitimme matkan kohti Khabarovskia. Matkaa n. 2700km. Ensimmäistä kertaa kirjoitin kuitenkin navigaattoriin Vladivostokin määränpääksi.

Vuoria ja loistotietä
Heti Ulan-Uden jälkeen alkoi mahtavat vuoristotiet, jossa mutkiteltiin sinne ja tänne ja välillä pitkiä matkoja ylös ja sitten vauhdilla alas. Tiet olivat loistavat,  väittäisin, että paremmat kuin monessa paikassa Suomessa. Vuorotellen meille ja vastaantuleville oli ohituskaista ja Tenere lauloi kurkku suorana. Lisätehoja jopa kaivattiin, koska silloin olisi päässyt hyödyntämään huippunopeuksia pitkillä suorilla. Autot  ja erityisesti asutus vähenivät. Pyörän laulattaminen johti kuitenkin siihen, että 200km jälkeen piti rauhoittaa vauhtia, koska ei ollut mitään tietoa milloin seuraava tankkauspaikka löytyy. Sen verran on nyt opittu, että niitä on noin 200km välein. Joskus useamminkin, mutta kaikista ei saa 95 oktaanista. Ainoastaan 92:sta. Siihen leikkiin ei lähdetä. Sehän olisi kuin juottaisi vaimolle kuravettä shampanjan sijaan.

Matka jatkui lennokkaasti ja asutus ja liikenne väheni entisestään. Minulla ei ollut paras mahdollinen päivä menossa. Oli ikävä perhettä ja lapsia sekä sukulaisia ja mielessä pyöri monen asiat. Täällä moottoripyöräily ja veikkaan, että osittain myös autoilu vaatii kovaa keskittymistä. Siitä kertoo mm. se, että täällä ei näe kännykkään puhuvia autoilijoita. Ajatuksiin uppoutuminen kostautui siten, että täräytän kahdesti todella isoihin reikiin tiessä ja olin varma, että pyörä hajosi. Molemmilla kerroilla oli pysähdyttävä tarkistamaan pyörä. Kyllä lensi ärräpäitä kypärässä. Veikkaan, että Anttikin kuuli ne, vaikka kypäräpuhelin ei ollut päällä. Matkaa kertyi 708km ja päädyimme yöksi Gostinitsaan, joka sattumoisin oli keskellä ei mitään. Ei muuten ollenkaan huono homma ajaa keskellä korpea huipputietä yksinään tai oikeastaan kahdestaan. Voisi sanoa, että täällä AJAA kirjaimellisesti kohti Vladivostokia.

Gostinitsasta kolmelle hengelle tarkoitettu huone. Pyörät saimme 100 ruplalla lukittuun autotalliin, huonehinta 1350 ruplaa. Suihku ja vessa oli paikallisen raksamiehen virityksiä. Kun viereisessä huoneessa vedettiin vessa, ja sen todellakin kuuli, loppui suihkusta vedentulo. Seisoin sitten joka paikka saippuassa suihkussa ja tuijotin katossa olevaa suihkusuutinta. Ei mitään. Odotus, nolo olo, ratkaisuajattelua, suihkun suutin ruosteen värinen, saippua valuu silmiin, vessan ääni lakkaa...tippa, toinen...on se uskomaton määrä miten paljon tipalla vettä saa pestyä saippuaa vartalolta. Lopulta pieni virtaus, joka haisi ruosteelle. Tyytyväisenä kuivasin itseni. Parempi näin kuin hikisissä kamppeissa. Sitten suuntasimme syömään. Yritimme näytellä, että tässä on kaksi nälkäistä miestä, mutta kahvilan myyjä ei ymmärtänyt. Sitten osoitimme sormella lapsen lautasta tiskin läheisellä pöydällä. Lapsi söi lihapullia ja ranskalaisia. Ranskalaiset ymmärsimme myyjän puheista. Sitten tuli liuta kysymyksiä, joihin emme osanneet vastata. Kohta myyjä paineli keittiöön ja tuli takaisin ison astian kanssa. Astiassa oli iso kimpale lihaa. Daa daa nyökkäilimme Antin kanssa ja suuntasimme pöytään. Ruoka oli niin hyvää, että tallustelin syötyäni samaiselle tiskille tyhjän lautasen kanssa ja pyöritin sormea lautasen päällä ja mumisin jotakin. Ostin toisen purkin mehua ja kohta oli samanlaiset annokset edessämme. Maha täynnä suuntasimme kopioimaan päivän videokuvauksia talteen. Sitten Antti sanoi menevänsä nukkumaan ja 30 sekuntia myöhemmin kuului kuorsaus. Tuollaiset unenlahjat olisi kiva juttu. Ennen nukahtamista ajattelin kovasti perhettäni ja laitoin viestiä menemään. Sitten mieleen tulivat seuraavan päivän odotukset. Niihin ja kotoa tulleisiin vastausviesteihin oli hyvä nukahtaa.