Kolmas ajopäivä

Melkein Kilpisjärvelle, melkein Altaan, melkein kuivana

Kylläpä nukutti hyvin mökissä, kun illan istui Tsekkiläisten motoristien kanssa keskustelemassa. Meni myöhään. Aamulla päätimme yhdessä tuumin, että jätämme "käsivarren" käymättä ja suuntaamme suoraan Altan postitielle. Kyseisestä pätkästä, siis vanhasta postitiestä olin kuullut juttuja ja kokemuksia ja sen ajaneet kehuivat kohdetta. Kyllä sellaisten tarinoiden takia kiinnostus herää.

Koko ajatus Kilpisjärven väliin jättämisestä lähti siitä, että säästäisimme aikaa kokonaisreissulle, koska Juhan täytyy ensi viikolla palata jo töihin. Sehän sopi, kun ei tätä kokonaisuutta matkareitistä ole kiveen kirjoitettu. Opin Venäjänreissulla luottamaan, että kaikki menee aina parhain päin ja tekemisen soveltaminen on joskus hyvästä.

Kuivaa keliä ja matka taittuu

Lähdimme liikkeelle klo 10.30. Tsekkiläiset karkasivat tuntia aiemmin ja kävimme toivottamassa heille turvallista matkaa kohti Nordkappia.

Matka etene jouhevasti, ja valitsimme Pallas-Yllästunturin kansallispuiston läpi kulkevan tien. Mahtavaa ajelua ja hienoja maisemia. Enontekiölle päästyämme tankkasimme miehet ja pyörät. Ja suuntasimme kohti vanhan postitien alkua. Jopa aurinko pilkahti reissun aikana, mutta pääsääntöisesti sää oli harmaata, noin 15 astetta lämmintä. Norjan puolelle mentiin, että heilahti, ja kilometrit taittuivat hymyssäsuin.

Ennen postitielle kääntymistä virittelimme kamerat valmiiksi ja soranautinto pääsi alkamaan. Juha lähti liikkeelle varovasti, että pääsisi totuttelemaan bemarin käytöstä hiekalla. Itse en malttanut kauaa hidastella ja kohta jo tavarat laukuissa saivat kyytiä ja uusi, paljon mainostettu kokemus oli alkamassa.

Ollaanko me tavattu jossakin

Ajettuamme viitisen kilometriä, oikeaa seikkailureittiä, vastaan tuli 2 suomalaista motoristiä, BMW 1200GS pyörillä. Jäimme juttusille kyselemään tulevasta reitistä. Vesilammikkoja, melkein lampia, olisi odotettavissa ja jokiylityksissä riittäisi vettä. Toinen kuskeista kysyi, että missä olemme tavanneet, kun näytän tutulta. Mietimme yhteisiä kokoontumisajoja, mutta niitä ei löytynyt. Sitten kysyin, olivatko he kenties lukeneet Venäjän reissun blogiani. Kaveri vastasi, että oli lukenut ja olimme ennen reissua soitelleet, että hän lähtisi mukaan Vladivostokiin. Pieni maailma tämä motoristimaailma.

Minne se Juha jäi

Hetken matkakuulumisia vaihdettuamme, toivottelimme puolin ja toisin turvallisia kilometrejä ja lähdimme jatkamaan matkaa. Hyökkäsin keulille, mäkeä ylös ja hiekka lensi. Jonkin ajan kuluttua maltoin katsoa peiliin ja siellä ei näkynytkään bemarin valoja. Pysähdyin, odotin ja ajatuksiin hiipi, että Juha on kaatunut. Ajoin takaisin ja herra istui pyörän päällä, yksin, vaikka oli jäänyt hetki sitten muiden bemarikuskien kanssa juttusille. Sitten rinnettä alas ajaessani aloin kuulla kypärääni kirosanoja, vaikka matkaa oli vielä 100 metriä. Pyörässä ongelma, arvelin. "Voi v****, että alkaa vi*****maan, pakko juuva viinaa, kaikui vaivaiskoivujen lomassa. Eipä olleet bemarikuskit kaverina, kun kohtalotoverin pyörä ei käynnistynyt.

Akku, sulakkeet, virtalukko

Virtaa ei tullut, tai virtaa oli, mutta virtalukko ei toiminut. Tiedossa ollut ongelma, joka realisoitui nyt, ehkä hieman ongelmallisessa paikassa. Kaverini Patrykin sanoin, "nyt se seikkailu alkoi", kun soittelin häneltä apua googlettamiseen ja ongelmanratkaisuun. Kiitos Patryk, jälleen avusta.

Ensimmäisenä työnäni kaivoin sivulaukusta Thermacell itikkakarkottimen. Hemmetin toimiva laite, ainoastaan miljardi mäkäräistä jäi paikalle. Jospa niidenkin karkoittamiseen löytyy vielä vastaava laite. Paikansimme kiroilun päättymisen jälkeen ongelmaksi virtalukkoon menevän piuhan irtonaisuuden. Samalla aurinko alkoi paistamaan ja iski odotettu kesäinen kuumuus. Luonnollisesti heti, kun emme ole ajamassa. Asia nauratti korjauksen ajan, monta kertaa. jopa ajoasu oli liikaa kuumuudessa, vaikka tilanne ei niin kuumottava ollutkaan, vaikka alussa kiroilimmekin sitä yhdessä.

Itsessäni heräsi insinöörin taidot ja tein ongelman ratkaisevan korjausehdotuksen ja lopulta saimme, noin tuntia myöhemmin korjattua ongelman puutapilla. (Suurimman osan ajasta otin valokuvia ja puhuin viisaita korjausehdotuksia. Juha hoiti korjaustoimenpiteet ja minä vain pidin piuhasta kiinni, kun vedimme puutappia nippusiteellä kiinni)

Altaan, Karigasniemeen vai...

Sitten, kun kamat oli kasattu ja pyörät käynnissä, arvoimme, että miten nyt edetään. Altan reissu oli Juhan unelmana, minun alkuperäinen reitti ei käsittänyt sitä. Yksin olisin ajamassa Karigasniemeen. Oma mielipiteeni oli, että  suuntaamme Suomeen, etsimme korjaamon ja korjaamme mitä korjattavissa on. Onhan tämä seikkailua, joka pistää aidosti ajatukset pois työstä ja arjesta. Kirjaimellisesti, ja siitä kannattaa nauttia. Päädyimme ehdotukseeni, punnittuamme kaikki mahdolliset variaatiot reittisuunnitelmasta.

Nokka kohti Kariganiemeä. Ajomatka reilu 100km, rauhassa ja valppaana, jotta piuha pysyisi paikallaan. Ja se pysyi. Aurinko ei kuitenkaan pysynyt paikoillaan, tai ainakin se tuntui siltä. Yllätys yllätys, Puuilosta ostettu sadeasu hoiti taas hommaansa, kun salamat valaisivat taivasta ja vettä tuli kuin Esterin... tietenkin, koska pyöräthän toimivat.

Ajoimme 16km vaille perille. Näin kyltin, josta tunnistin sanan kultur. Kulttuuria, totesin ja kaarsin katsomaan paikkaa. Juhan parkkeeratessa viereen, sanoin ottavani pari valokuvaa, koska olemmehan kulttuurimatkalla, muullakin, kuin juomakulttuurimatkalla. Kuvatessani vanhan kivisillan raatoja, ilmeisesti pirun vanhat, tuskaili Juhan virtalukon kanssa. Ei virtoja. Tangon kääntäminen parkissa oli irroittanut puutapin. Onneksi pikakorjaus auttoi ja matelimme Suomen puolelle. Lähin hotelli, pari olutta ja pizzaa. Ja koko päivä kokemuksena oli eletty, ongelmat käännetty seikkailuksi ja naureskelimme jo edesottamuksille.

Mitä tapahtuu huomenna? Sitä odotamme innolla. Ehkä kenties korjaamoa etsimään ja siitä sitten eteenpäin. Hetkeäkään en vaihtaisi pois. (Ensi kesänä vai jo tulevana syksynä uudelleen? Ehkä...)